Sinivalkoinen ääni

Musiikkitalon (Rado Lupu ja Suomalainen kamariorkesteri), Kansallisteatterin (Saiturin joulu) ja Oopperan (Rondine) jälkeen tie johti Helsingin kaupunginteatterin musikaalia Katri Helena ihmettelemään. Genre on eri kuin korkeakulttuurissa, mutta suunnilleen ikäiseni K H on tehnyt tuhkimotarinaan verrattavan uran määrätietoisesta itä-suomalaisesta tytöstä kansan suosikiksi kaapin päälle ja levyhyllyihin. Ylittipä Puhelinlankajenkka aikanaan Beatlesitkin Suomessa; asiaan voi suhtautua kaksijakoisesti, mutta suosio ei ollut Katrin vika.
Ensimmäisen puoliaika oli vauhdikas show, muistuttaen jopa West Side Storyn toteutusta aikanaan. WSS:n yhtenäinen musiikki on tietysti eri asia kuin sirpalemaisista lauluista koottu Katri Helena- esitys
Pääosan esittäjä sopi hyvin tehtävään ja musiikki oli taattua suomalaisten suosimaa, joskin loppupuolella discosävytteistä. Yllättävän hyvin suuri viihedorkesteri ja laulaja sekä sivuhenkilöiden laulelmat sointuivat.
Päähenkilön julkisen ja yksityisen elämän suurimmat ja vaikuttavimmat tapahtumat käytiin lauluissa ja melko vähäiseksi jääneessä näyttelijätyössä läpi - joskus hieman hammasta purren. Tanssikoreografia täydensi visuaalista efektiä. Osassa lauluista oli huippusanoitus, mutta monta oli aika tasapaksua, kuten lähes kaikki muistavat. Laulelmien musiikki oli alkuun reipasrytmistä kansanmusiikkia lähestyvää, mutta kehittyi kypsemmäksi lauljan uran ja esityksen myötä.
Laulajan kohtalon tiellä on ollut monenlaista vastoinkäymistäkin, ja se ehkä lähentää häntä suomalaisiin. Silti henkilökuva jäi ohueksi.
Katsomissuositus ilman muuta faneille ja muillekin, koska tarinasta löytyy piirteitä Suomen kehityksestä kohti tätä nykyistä moniarvoista yhteiskuntaa - maalta kaupunkiin teema on vielä voimissaan.
Sosioekonominen pohjoismainen tasa-arvomalli pärjäsi viime vuosisadan lopulla, mutta jatko jää hämärän peittoon  kuten ihmiset Katri Helenan (ja monen suomalaisen) mielimaisemassa: täysikuu, yötuulessa lainehtiva viljapelto ja kuunsilta pellontakaisessa järvessä.