100 vuotta

Satavuotispäivän kunniaksi muutama muistelus.

Pari vuotta sitten tuonilmaisiin siirtynyt isäni syntyi tasan sata vuotta sitten. Viisi ensimmäistä vuotta hän eli Tsaarin vallan alamaisena ja sitten itsenäisessä Suomessa.  Kotipaikka oli ensin Uudenkirkon Peippolan kylä Karjalan kannaksella ja myöhemmin saman pitäjän Kaukjärvi. Isoisä oli viljelijä ja kauppias, joka ennätti kuolla ennen talvisodan syttymistä. Perheessä oli neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Kauppa sijaitsi lähellä Perkjärven leiriä ja niinpä asiakkaiden valtaosa kesäisin oli sotilaita. Koska Pommac maistui ja sitä kysyttiin, eikä kenttäoloissa käytetty ainakaan julkisesti alkoholipitoisia poreilevia  juomia, hankki isoisä Pommacin valmistuksen lisenssin ja hänestä tuli vähäksi aikaa limonaditehtailija.
Vanhin poika rupesi liikemieheksi ja perusti Kaukjärvelle sahan, toinen taas halusi kauppiaaksi ja isästä piti tulla agronomi, sodassa kaatunut veljensä oli myös maatalousalalla nuoruutensa. Toisesta tyttärestä tuli majuurska ja toinen ei avioitunut sotilaan kanssa.
Isä kirjoitti ylioppilaaksi Terijoen yhteislyseosta, koulukavereista tuli mm. lakimiehiä ja opettajia ja yksi taisi olla ilmavoimien komentaja.  Isä aloitti opinnot Helsingin yliopistossa ja harjoitteli Immolan tilalla Imatralla. Sitten puhkesi talvisota ja myöhemmin kesäsota. Isä haavoittui ja toinen veli kaatui joukkueenjohtajana Leipäsuolla lähellä kotikulmiaan. Isä osallistui kantakortin mukaan yli 20 taisteluun, jatkosodan hän soti helsinkiläisen Ässärykmentin joukoissa ilmeisesti opiskelupaikkakunnan takia.
Isä oli tavannut äidin ennen sotaa. Sodan jälkeen he menivät yhteen. Opiskelu jäi 40-luvun lopulla ja isä teki ikäänkuin "esilinkolat" ja siirtyi viljelijäksi maalle. Äiti oli kai ajatellut muuta ja palasi tähän muutokseen ajoittain.
Suku osti Orimattilasta metsävaltaisen tilan, jakoi sen osiin, joilla tuli niukasti eläen toimeen eläkeikään asti. Oma koti rakennettiin ja hyvin rakennettiinkin. Ihailen saavutusta.  Talousrakennuskin tehtiin ja eläimiä hoidettiin.  Kesäsunnuntaisin isä pani vaalean puvun  ja kesähatun päähän ja pyhitti näin lepopäivän. Ihmettelin, miksi hän käytti peltipurkkiöljyä 50-luvulla salaatin kastikkeena. En ihmettele oliivilöljyn käyttöä enää. Tupakoinnin isä lopetti 50-luvulla lääkärin suosituksesta!
Koko ikänsä isä liikkui, teki töitä ja metsä oli hänen elämäntapansa. Kotona keskusteltiin paljon erilaisista asioista - myös politiikasta - ja niitä keskusteluja muistan lämmöllä. Kohtuudella isä osallistui kylän rientoihin, mutta viihtyi parhaiten kotona - joitakin kaupunkireissuja lukuun ottamatta.
Murheita tuli kuten elämässä on tapana tulla.
Isä saattoi hautaan tyttärensä ja vaimonsa.
Aika kului uudella kotiseudulla omalla tilalla ja omassa asunnossa  omaa uraansa ja vähän vaille 90-vuotiaana isä muutti kirkonkylälle asuntoon, jossa hän asui melkein päivälleen 10 vuotta sairaalavaiheen jäädessä vajaan kuukauden pituiseksi.
Isä jätti jäljen, joka pysyy hänet tunteneissa ja häviää sitten ajan virtaan.
Kiitollisuus jää päällimmäiseksi järkevästä ihmisestä ja luonnon läheisestä maaseudun kulkijasta, jolle sivistynyt käytös ja tavat eivät olleet vieraita.