Hienon koiran muistoksi

Rotunsa upea edustaja siirtyi vaikean äkillisen sairauden takia avustettuna sen rajan yli, josta kukaan elollinen ei palaa.  Se on surullista, kun koiramaista aikaa olisi ollut teoriassa vielä runsaasti jäljellä.

Kuuden vuoden ikään Nuffe (Snuffe, Nuhve, virallinen nimi Vikatikin kennelin  Nuuskamuikkunen) ehti kuitenkin paljon. Se saavutti yhden sertin ja suoritti innosta puhkuen metsästyskoiran taipuvaisuuskokeen.  Nuffe hallitsi mestarillisesti sekä ilma- että maavainun. Nuffella oli päällimmäisenä metsästyskoiran vaistot ja sitten vasta leimaantuminen laumaan. Iän myötä jälkimmäisestäkin pääsi nauttimaan.

Maaseutu, erityisesti Orimattilan Heinämaan pellot ja metsät olivat Nuffen mielipaikkoja. Se rakasti autoa ja häkkiä, joissa matkustaen se pääsi lähelle päämääriään. Valitettavasti en ehtinyt opetaa sitä loistoluokan metsästyskoiraksi, johon sen parhaat taipumukset viittasivat. Nuffe nouti vedestä riistakapuloita suurella innolla. Itsepäinen, luonnetta omaava spanieli on upea ilmestys ja koiran toiminnan katselu tuottaa suurta iloa ja tyydytystä. Nuffe kulki maastossa kuono maassa ja haisteli kaikki hajut. Nuorempana se kuvitteli olevansa jäniskoirakin ja teki upeita ajoja.  Lumi kantoi jäniksiä paremmin kuin painavampaa cockeria.

Unohtumaton on myös Nuffe-pennun poukkoilu apilapellossa ja isompana viljapeltojen siimeksessä, kallioilla ja soilla, mäkien päällä sekä tiheiköissä.

Nuffe oli myös laivakoira ja pärjäsi pienessä purjepaatissa hyvin. Se sopeutui Saimaankin luontoon kuin osa siitä. Huonommin se viihtyi kaupunkiasunnossa. Sisätilat kelpasivat kuitenkin ainakin tilapäisesti Nuffelle ja häntä heilui, vaikka se ei tehnyt itsestään numeroa. Nuffe oli paikalla aina varsin huomaamattomasti. Iltaisin se toivotti omalla tavallaan hyvää yötä ja aamuisin se tuli herättelemään oikeaan aikaan.  Vieraat se ensin haukkui, sitten oli kaveria. Nuffe ei ollut lapsikoira, se vierasti lapsia vaikka lapset olivat siihen aivan ihastuksissa.
Nuffen katse oli palvelualtis, joskus omapäinen tai arvosteleva. Ulkoilma oli Nuffelle kaikki kaikessa. Pentuna se arasteli jäätä ja jäälakeutta, varttuneena se juoksi nuolena pitkin valkoista aavaa. Lumesta Nuffe piti, kieriskeli silminnähden nautinnollisesti ja pudisteli turkkinsa sen jälkeen uskomattaomalla ravistelulla.

Maaliskuun alussa suuntautui matka jälleen maalle. Nuffe lähti reippaana ja pirteänä matkaan ja suoritti maalletulorituaalinsa, uskomattoman vauhdikkaan reviirijuoksunsa nopeammin kuin yleensä, eikä tyytynyt normaaliin yhteen juoksuun vaan uusi sen.  Nuffe oli musta salama. Mutta illalla kaikki ei ollut hyvin. Nuffen katseessa oli hämmästystä ja epäuskoisuutta. Emme sitä ymmärtäneet vielä.  Maalle tullessa oli suojasää. Yöllä pakastui ja odotimme hankikelejä, joilla Nuffe myös viihtyi.

Mutta aamulla Nuffen takajalat eivät kantaneet. Nuffe ei valittanut. Sisua riitti vielä. Nuffen elämä oli kuitenkin määräytynyt päättymään. Häntä ei enää heilunut, mutta katse oli unohtumattoman rohkea ennen lähtöä tästä maailmasta.
Nuffe eli lyhyen, mutta täyteläisen koiranelämän ja on jopa ikuistettu öljyvärimaalaukseen.
Nuffe haudataan rakastamilleen maille maaseudun rauhaan.

Jälkikirjoitus

Nuffen viimeinen kuoppa kaivettiin kaksi päivää sitten lumen peittämään maahan, joka ei ollut lainkaan roudassa. Vanhalla vesikelkalla tuotiin Nuffen jäännökset paikalle ja laskettiin maan poveen. Nuffen viimeiset jäljet olivat jääneet sulamassa olleeseen lumeen, mutta pakkanen oli ne jäädyttänyt tarkoiksi jälkikuvioiksi Nuffen viimeisestä juoksusta. Siinä ne säilyvät seuraavaan suojasäähän tai lumisateeseen asti.